22 joulukuuta 2016

kauan kaikuva kannel. osa 4.


on kylmä. aurinko laskee. nuori nainen nousee raunioituneen tuomiokirkon portaita. maa hänen paljaiden varpaidensa alla on viiltävää jäätä ja kitkerää hiekkaa. hänen nilkkansa ovat lumenvalkoiset. hänen hiuksensa ovat kaurapelto. viima riepottelee pitkiä olkisia kiharoita. kylmä tuuli kaukaa idästä koittaa sotkea ne, viedä ne.

naisen olkapäät ovat hennot ja paljaat. mekon sievästi virkatut olkaimet korostavat hänen ryhtiään. mekon sifonki huokaa tuulessa hämärtyvää mutta yhä kirkasta taivasta vasten, niiden sävy on samaa sineä. tuuli puhaltaa sifongista siivet. sulat ovat kultalangasta virkattua pitsiä, menneen maailman käsityöläisten taidonnäytettä. sulat aukeavat ja täyttävät senaatintorin haapojen havinalla ja hiljaisuus rikkoutuu huokauksiin. 

nainen astuu viimeisille askelmille. hän kääntyy ylimmällä, nyt kaikki näkevät hänen kasvonsa, hänen silmiensä voiman. hieman taaempaa raunioista astuu esiin armeijan harmaisiin puettu mies. kenraali kumartaa syvään käsissään hohtava kruunu. sen kahdeksaa sinistä timanttia pitelevät ylhäällä kultaiset leijonat. vapisevin käsin kenraali laskee kruunun kuningattaren hiuksille. aurinko laskee, kultaa hiusten lainehtivan kaurapellon. vielä kerran tuuli nousee, sen ote on rautaa ja vihaa, mutta kuningattarella ei ole kylmä. hän on jo taltuttanut myrskyn. sininen sifonki aukeaa siiviksi ja suliksi, kuninkaalliseksi syliksi. kruunu hohtaa siinä missä tuomiokirkon kupolikattoa risteineen ei enää ole, ja kansa, jonka lävitse hän hiljaisuudessa avojaloin kulki, kumartaa kuin jumalan edessä.