28 elokuuta 2016

kauan kaikuva kannel. osat 1 ja 2.

1

kauan eläköön kuningatar. helsinki juhlii. on tulevaisuus. on talvipäivänseisaus ja kaduilla ei ole kuin loputtomasti valoa. on kuningatar joka on tuonut sähkön takaisin, nostanut valon takaisin kaupunkilaisten silmiin. niistä on vielä nähtävissä pitkät pimeät vuodet, joina ainoan valon toi palava kaupunki. 

tässä uudessa valossa judas seisoo ikkunan edessä talossa joka on rakennettu metallista ja betonista ja lasista. ikkunat ovat tiivistämättömiä ja vetoisia. niiden takana levittäytyy toinen metallista ja betonista ja lasista rakennettu talo. riveittäin ja kymmenin kerroksin ikkunoita, nyt niistä hohkaa kadulle valkoinen valo, aikaisemmin pelkkä pelko. 

sytkärin rapsahdus, vielä yksi rööki. judas seisoo ikkunan edessä eikä ikkunasta ole näköaloja kuin muihin samanlaisiin ikkunoihin. judas polttaa aina vielä yhden röökin, tuijottaa ikkunaa kaksi kerrosta alempana ja kaksi riviä vasemmalla. se mikä hohtaa ei ole kirkas sähkö. valo on sumuinen violetti, usva jossa on laventelin häivähdys. tämä lumoava hohde, hehkuva violetti, tämä ikkuna jonka valosta ei voi päästää irti. on siristettävä silmiä, tarkennettava usvan lävitse, vasta sitten näkee valkoiset kynttilät, violetit liekit, kylmät aallot jotka yltävät judaksen selkäytimeen asti.

rööki valahtaa judaksen sormista betonilattialle. mykiöissä välähtää kipu, sormiin asti säteilevä violetti viiltohaava. ennen kuin tasapaino pettää judas tukeutuu ikkunanpieleen. laventeli usva liikahtaa lähemmäs, sumentaa silmät. judas kääntää sokaistuneet silmänsä pois, kääntää kasvonsa kohti karua kylmää lattiaa. hetken pelkkä pettävä tasapaino. hetken mahdoton hengittää. hetken tai kaksi judas kerää itseään kokoon, kivusta huolimatta vielä kerran katsoo ikkunaa kaksi kerrosta alempana, kaksi vasemmalla. ennen viimeistä sokaisevaa aaltoa hän on näkevinään luisevat kädet, laventelia hehkuvan hahmon. violetti välähtää viimeisen kerran ja kipu yltää paikkoihin joita judas ei tiennyt sisällään olevan. kylmä lattia ja betoni joka silittää särkyä yön yli. judaksen likaisen ihon mustelmista voi vielä lukea pitkät pimeät vuodet.


2

ennen sotaa katsomot olivat paikkoja joissa tanssittiin ilman huomista. musiikki peitti tunteet ja basso rakkaudentunnustukset. seinän kokoiset televisiot toistivat jääkiekkojuokkueiden tappioita, urheilijoiden hiki piirtyi teräväkuvana katsojien mieleen ja tuopit hytisivät jännityksestä, sitten täyttyivät pettymyksestä. emme voittaneet. he hävisivät. myös eilinen oli unohdettavissa, unohdettava. joka juoma kauempana. 

sitten katsomot täyttyivät sodasta.

huominen riistettiin meiltä, huutaa poikansa menettänyt mies judaksen vieressä. olemme taistelleet! olemme saaneet tulevaisuutemme takaisin! olemme maksaneet siitä rakkaidemme verellä! kauan kaikukoon vapauden hinta! kauan eläköön rauha! kauan eläköön kuningatar!

on vapauden toinen päivä. seinä täyttyy valkoiseen pukeutuneen laulajan huolella kiharretuista ruskeista hiuksista, hänen siroista kasvoistaan, punatuista huulistaan. katsomo kohottaa lasinsa ja laulaa mukana. myös judas itkee kansallislaulun tahdissa. naisen mekko unelmaista silkkiä. kamerat kuvaavat sen liehuvaa helmaa, sitten naisen hentoja käsiä jotka sodassa nähtiin pitelemässä konekivääriä. 

menneisyydessä käytyjä sotia varten kaivetuissa, uudelleen käyttöön otetuissa juoksuhaudoissa hänet tunnettiin verisenä enkelinä. hän painoi liipaisinta ja lauloi viljaisista vainioista, hän oli syntynyt sotaan ja lauloi vapaudesta vehreillä niityillä. muutaman metrin päästä hänestä judas painautui vasten kylmää kalliota ja pelkäsi. hän ei tahtonut kuolla vielä. hän ajatteli murtuneita rintalastoja. aseveljiensä, vihollistensa, omaa syyttävää sydäntään. kuinka monta vihollista voitettu hänen käsiensä laukaisulla, kuinka monta ihmistä laskettu hautaan hänen takiaan, kuinka monta perhettä rikottu, kuinka monta lasta ilman isää, kuinka monta äitiä ilman toivoa. vieressä verisen enkelin särkymätön ääni, viljaiset vainiot ja tuhannet järvet, kaislikot huokaamassa ja merituuli silittämässä surut pois. enemmän kuin konekiväärin rytmiä judas pelkäsi verisen enkelin ääntä. sen kuolemattomassa melodiassa soi nautinto.

katsomossa laulu päättyy mutta lasit täyttyvät. kamerat kuvaavat senaatintorin hurraavaa yleisöä. nainen seisoo siinä missä tuomiokirkkoa ei enää ole. silkkimekon luminen helma tuulessa, puhdas valkoinen iltapäivän tummenevaa taivasta vasten, huomenna kruunattava kuningatar kättelee häntä lämpimästi. hänen mekostaan on pyyhitty veri pois. hän on enää pelkkä enkeli.

20 elokuuta 2016

KOLME MIEKKAA

- Onko kukaan meistä oikeesti ees lukenu tät kirjaa?

- Se meni jotenkin niin että siin oli lintuhäkki, oli olevinaan jotenkin tosi olennaista et se oli ruostumatonta terästä ja vittu en mä sitä jaksanu lukee ku siin oli monta aukeamaa vaan selitetty pelkästään sitä et millasesta teräksestä se on tehty ja sit skippasin sen ekan osan kirjaa oikeestaa kokonaan --

- Joo mut luitko sä sen jälkeen sitä ku se tyttö sulki ittesä sen häkin sisää?

- Joo mut emmä tajunnu siit vitun mitää, hirvee darra muutenki, pelkäsin et delaan.

- Vitun idiootti, se oli koko kirjan pointti, se miten se lukitsi ittesä sinne, heitti avaimet partsilta alas ja jäi oottaa että delais, se miten vuorokaudet rapisi ja talvi kylmeni ja sit alkoi sataa lunta, se oli mun mielestä itse asiassa tosi kaunista, miten se vaan vapisi ja ootti että kuolis, laski kylkiluitaan ja sitten se ei enää ollu varma montako niitä oli. Ja samal parvekkeelle sato koko ajan lisää lunta. Siin oli tosi siististi kuvattu ku se tyttö muuttu kuollessaan samaksi jääksi ku häkin teräksiset pinnat, hiukset huurtui hopeisiksi ja silmät kirkkaiksi ihan niinku ois terästä itekin, ja miten se koki vaan tulevansa vahvemmaksi --

- No hyvä että ees sä oot lukenu tän, voitki tehä koko ryhmätyön ni muiden ei tarvi vaivautuu --

- No joo muuten helvetin hienoo mutten ehtiny lukee sitä loppuun, kirja oli tiiliskiven paksunen ja toisin ku sulla, mulla oli muutakin tekemistä, oon derivoinu koko viikon enkä vieläkää oo varma pääsenkö matikan seiskakurssista läpi --

- Turpa kiinni molemmat. Meil alkaa tunti ihan just eikä olla saatu mitään aikaseks. Ite luin vaan vikan osan ja googletin muut. Se loppu oli vaan paskanjauhantaa vuosikymmenen kylmimmästä talvesta ja korkeista nietoksista ja tytöstä jonka oma kunnianhimo ja tahdonvoima tappoi sen. Ja sitten satoi taas lunta. Helvetti soikoon kuinka monta eri tapaa tässä kielessä onkaan kuvata lunta.

- Kerrottiinks siin lopussa sit et miks se teki itelleen niin?

- No ei.

- No mitä vittua.

- Siis se loppui siihen kun tuli kevät. Viiskyt sivuu lyijynharmaan pilvipeitteen rakoilemisesta ja sitten safiirinsinisen taivaankannen sielunelämästä ja muuta yhtä epäolennaista, en tajuu miten jaksoin lukee sitä, mun mielestä lumet suli ja sillä siisti, ei tarvi ylimäärästä draamaa siihen. Lumet suli, parvekkeella lintuhäkki oli yhä sitä samaa kirkasta terästä ynnä muuta kaunista. Tytön ruumis oli kadonnut. Kolme takorautasta miekkaa ilmestyny tyhjästä tilalle.

- Just, kirjotan ite kännissäki paremman.

- Mitä täs nyt pitäs analysoida?

- Jos me vaan katotaa Wikipediasta?