22 joulukuuta 2016

kauan kaikuva kannel. osa 4.


on kylmä. aurinko laskee. nuori nainen nousee raunioituneen tuomiokirkon portaita. maa hänen paljaiden varpaidensa alla on viiltävää jäätä ja kitkerää hiekkaa. hänen nilkkansa ovat lumenvalkoiset. hänen hiuksensa ovat kaurapelto. viima riepottelee pitkiä olkisia kiharoita. kylmä tuuli kaukaa idästä koittaa sotkea ne, viedä ne.

naisen olkapäät ovat hennot ja paljaat. mekon sievästi virkatut olkaimet korostavat hänen ryhtiään. mekon sifonki huokaa tuulessa hämärtyvää mutta yhä kirkasta taivasta vasten, niiden sävy on samaa sineä. tuuli puhaltaa sifongista siivet. sulat ovat kultalangasta virkattua pitsiä, menneen maailman käsityöläisten taidonnäytettä. sulat aukeavat ja täyttävät senaatintorin haapojen havinalla ja hiljaisuus rikkoutuu huokauksiin. 

nainen astuu viimeisille askelmille. hän kääntyy ylimmällä, nyt kaikki näkevät hänen kasvonsa, hänen silmiensä voiman. hieman taaempaa raunioista astuu esiin armeijan harmaisiin puettu mies. kenraali kumartaa syvään käsissään hohtava kruunu. sen kahdeksaa sinistä timanttia pitelevät ylhäällä kultaiset leijonat. vapisevin käsin kenraali laskee kruunun kuningattaren hiuksille. aurinko laskee, kultaa hiusten lainehtivan kaurapellon. vielä kerran tuuli nousee, sen ote on rautaa ja vihaa, mutta kuningattarella ei ole kylmä. hän on jo taltuttanut myrskyn. sininen sifonki aukeaa siiviksi ja suliksi, kuninkaalliseksi syliksi. kruunu hohtaa siinä missä tuomiokirkon kupolikattoa risteineen ei enää ole, ja kansa, jonka lävitse hän hiljaisuudessa avojaloin kulki, kumartaa kuin jumalan edessä.

07 syyskuuta 2016

kauan kaikuva kannel. osa 3.

osat 1 ja 2


3

hän kompastuu johonkin, kaatuu ja kiroilee. kadun hiekoitus rikkoo hänen kämmeniensä ihon. hän nuolee niistä veren pois, sukii laventeleja, loskasta märkiä hiuksiaan. hän on haavoitettu petoeläin, hän on valmiina hyökkäämään, mutta katu kahden metallista ja betonista ja lasista rakennetun talon välissä on häiriötön ja luonnottoman kirkkaasti valaistu. lumipyry on tasoittunut ja päällystänyt loskan tuoreella lumella. askelia ei ole.

hän on vaarallinen, hän on paljastanut todelliset hampaansa. noita kiroilee yhä ja alkaa etsiä kompastumisen syytä maasta, potkii lunta raivoissaan siroilla nyörisaappaillaan, osuu johonkin. kaatumisen syy on maassa makaava mies. yö tekee loskasta rosoista jäätä, samoin hakatun miehen kauraisista hiuksista. 

kortteli on äänetön, ulkonaliikkumiskielto rikkumaton. noita repii miehen selälleen, laskeutuu kontilleen miehen päälle, nuuhkii hiusten kauraa. ne ovat aavistuksen hänen laventelia polkkaansa pidemmät, hieman laineilla mutta lähinnä jäiset. noidan violetit raatelukynnet liikkuvat miehen paljailla poskilla, hipaisevat kylmettyneitä korvia, löytävät pulssin tämän paleltuneelta kaulalta. noita maistaa verta hänen ohimollaan, kuiskaa:

kas kas, kaunis poika, sinähän tunnetkin minut. kun kaikki muut verhot olivat kiinni, tunsin katseesi kaksi kerrosta ylempänä, kaksi oikealla, rappukäytäväsi on siis tämä. meistä tulee erittäin hyvät ystävät. 

noita tiirikoi hiuspinnillä oven auki ja raahaa miehen rappujen eteen jonkun muun löydettäväksi. sitä ennen hän painaa hampaansa miehen käsivarteen. violettia kipua tihkuva haava on sydämen muotoinen. miehen mustelmaisesta lihasta noita maistaa vielä viljapellot ja pitkät pimeät vuodet.

28 elokuuta 2016

kauan kaikuva kannel. osat 1 ja 2.

1

kauan eläköön kuningatar. helsinki juhlii. on tulevaisuus. on talvipäivänseisaus ja kaduilla ei ole kuin loputtomasti valoa. on kuningatar joka on tuonut sähkön takaisin, nostanut valon takaisin kaupunkilaisten silmiin. niistä on vielä nähtävissä pitkät pimeät vuodet, joina ainoan valon toi palava kaupunki. 

tässä uudessa valossa judas seisoo ikkunan edessä talossa joka on rakennettu metallista ja betonista ja lasista. ikkunat ovat tiivistämättömiä ja vetoisia. niiden takana levittäytyy toinen metallista ja betonista ja lasista rakennettu talo. riveittäin ja kymmenin kerroksin ikkunoita, nyt niistä hohkaa kadulle valkoinen valo, aikaisemmin pelkkä pelko. 

sytkärin rapsahdus, vielä yksi rööki. judas seisoo ikkunan edessä eikä ikkunasta ole näköaloja kuin muihin samanlaisiin ikkunoihin. judas polttaa aina vielä yhden röökin, tuijottaa ikkunaa kaksi kerrosta alempana ja kaksi riviä vasemmalla. se mikä hohtaa ei ole kirkas sähkö. valo on sumuinen violetti, usva jossa on laventelin häivähdys. tämä lumoava hohde, hehkuva violetti, tämä ikkuna jonka valosta ei voi päästää irti. on siristettävä silmiä, tarkennettava usvan lävitse, vasta sitten näkee valkoiset kynttilät, violetit liekit, kylmät aallot jotka yltävät judaksen selkäytimeen asti.

rööki valahtaa judaksen sormista betonilattialle. mykiöissä välähtää kipu, sormiin asti säteilevä violetti viiltohaava. ennen kuin tasapaino pettää judas tukeutuu ikkunanpieleen. laventeli usva liikahtaa lähemmäs, sumentaa silmät. judas kääntää sokaistuneet silmänsä pois, kääntää kasvonsa kohti karua kylmää lattiaa. hetken pelkkä pettävä tasapaino. hetken mahdoton hengittää. hetken tai kaksi judas kerää itseään kokoon, kivusta huolimatta vielä kerran katsoo ikkunaa kaksi kerrosta alempana, kaksi vasemmalla. ennen viimeistä sokaisevaa aaltoa hän on näkevinään luisevat kädet, laventelia hehkuvan hahmon. violetti välähtää viimeisen kerran ja kipu yltää paikkoihin joita judas ei tiennyt sisällään olevan. kylmä lattia ja betoni joka silittää särkyä yön yli. judaksen likaisen ihon mustelmista voi vielä lukea pitkät pimeät vuodet.


2

ennen sotaa katsomot olivat paikkoja joissa tanssittiin ilman huomista. musiikki peitti tunteet ja basso rakkaudentunnustukset. seinän kokoiset televisiot toistivat jääkiekkojuokkueiden tappioita, urheilijoiden hiki piirtyi teräväkuvana katsojien mieleen ja tuopit hytisivät jännityksestä, sitten täyttyivät pettymyksestä. emme voittaneet. he hävisivät. myös eilinen oli unohdettavissa, unohdettava. joka juoma kauempana. 

sitten katsomot täyttyivät sodasta.

huominen riistettiin meiltä, huutaa poikansa menettänyt mies judaksen vieressä. olemme taistelleet! olemme saaneet tulevaisuutemme takaisin! olemme maksaneet siitä rakkaidemme verellä! kauan kaikukoon vapauden hinta! kauan eläköön rauha! kauan eläköön kuningatar!

on vapauden toinen päivä. seinä täyttyy valkoiseen pukeutuneen laulajan huolella kiharretuista ruskeista hiuksista, hänen siroista kasvoistaan, punatuista huulistaan. katsomo kohottaa lasinsa ja laulaa mukana. myös judas itkee kansallislaulun tahdissa. naisen mekko unelmaista silkkiä. kamerat kuvaavat sen liehuvaa helmaa, sitten naisen hentoja käsiä jotka sodassa nähtiin pitelemässä konekivääriä. 

menneisyydessä käytyjä sotia varten kaivetuissa, uudelleen käyttöön otetuissa juoksuhaudoissa hänet tunnettiin verisenä enkelinä. hän painoi liipaisinta ja lauloi viljaisista vainioista, hän oli syntynyt sotaan ja lauloi vapaudesta vehreillä niityillä. muutaman metrin päästä hänestä judas painautui vasten kylmää kalliota ja pelkäsi. hän ei tahtonut kuolla vielä. hän ajatteli murtuneita rintalastoja. aseveljiensä, vihollistensa, omaa syyttävää sydäntään. kuinka monta vihollista voitettu hänen käsiensä laukaisulla, kuinka monta ihmistä laskettu hautaan hänen takiaan, kuinka monta perhettä rikottu, kuinka monta lasta ilman isää, kuinka monta äitiä ilman toivoa. vieressä verisen enkelin särkymätön ääni, viljaiset vainiot ja tuhannet järvet, kaislikot huokaamassa ja merituuli silittämässä surut pois. enemmän kuin konekiväärin rytmiä judas pelkäsi verisen enkelin ääntä. sen kuolemattomassa melodiassa soi nautinto.

katsomossa laulu päättyy mutta lasit täyttyvät. kamerat kuvaavat senaatintorin hurraavaa yleisöä. nainen seisoo siinä missä tuomiokirkkoa ei enää ole. silkkimekon luminen helma tuulessa, puhdas valkoinen iltapäivän tummenevaa taivasta vasten, huomenna kruunattava kuningatar kättelee häntä lämpimästi. hänen mekostaan on pyyhitty veri pois. hän on enää pelkkä enkeli.

20 elokuuta 2016

KOLME MIEKKAA

- Onko kukaan meistä oikeesti ees lukenu tät kirjaa?

- Se meni jotenkin niin että siin oli lintuhäkki, oli olevinaan jotenkin tosi olennaista et se oli ruostumatonta terästä ja vittu en mä sitä jaksanu lukee ku siin oli monta aukeamaa vaan selitetty pelkästään sitä et millasesta teräksestä se on tehty ja sit skippasin sen ekan osan kirjaa oikeestaa kokonaan --

- Joo mut luitko sä sen jälkeen sitä ku se tyttö sulki ittesä sen häkin sisää?

- Joo mut emmä tajunnu siit vitun mitää, hirvee darra muutenki, pelkäsin et delaan.

- Vitun idiootti, se oli koko kirjan pointti, se miten se lukitsi ittesä sinne, heitti avaimet partsilta alas ja jäi oottaa että delais, se miten vuorokaudet rapisi ja talvi kylmeni ja sit alkoi sataa lunta, se oli mun mielestä itse asiassa tosi kaunista, miten se vaan vapisi ja ootti että kuolis, laski kylkiluitaan ja sitten se ei enää ollu varma montako niitä oli. Ja samal parvekkeelle sato koko ajan lisää lunta. Siin oli tosi siististi kuvattu ku se tyttö muuttu kuollessaan samaksi jääksi ku häkin teräksiset pinnat, hiukset huurtui hopeisiksi ja silmät kirkkaiksi ihan niinku ois terästä itekin, ja miten se koki vaan tulevansa vahvemmaksi --

- No hyvä että ees sä oot lukenu tän, voitki tehä koko ryhmätyön ni muiden ei tarvi vaivautuu --

- No joo muuten helvetin hienoo mutten ehtiny lukee sitä loppuun, kirja oli tiiliskiven paksunen ja toisin ku sulla, mulla oli muutakin tekemistä, oon derivoinu koko viikon enkä vieläkää oo varma pääsenkö matikan seiskakurssista läpi --

- Turpa kiinni molemmat. Meil alkaa tunti ihan just eikä olla saatu mitään aikaseks. Ite luin vaan vikan osan ja googletin muut. Se loppu oli vaan paskanjauhantaa vuosikymmenen kylmimmästä talvesta ja korkeista nietoksista ja tytöstä jonka oma kunnianhimo ja tahdonvoima tappoi sen. Ja sitten satoi taas lunta. Helvetti soikoon kuinka monta eri tapaa tässä kielessä onkaan kuvata lunta.

- Kerrottiinks siin lopussa sit et miks se teki itelleen niin?

- No ei.

- No mitä vittua.

- Siis se loppui siihen kun tuli kevät. Viiskyt sivuu lyijynharmaan pilvipeitteen rakoilemisesta ja sitten safiirinsinisen taivaankannen sielunelämästä ja muuta yhtä epäolennaista, en tajuu miten jaksoin lukee sitä, mun mielestä lumet suli ja sillä siisti, ei tarvi ylimäärästä draamaa siihen. Lumet suli, parvekkeella lintuhäkki oli yhä sitä samaa kirkasta terästä ynnä muuta kaunista. Tytön ruumis oli kadonnut. Kolme takorautasta miekkaa ilmestyny tyhjästä tilalle.

- Just, kirjotan ite kännissäki paremman.

- Mitä täs nyt pitäs analysoida?

- Jos me vaan katotaa Wikipediasta?

11 heinäkuuta 2016

sumentuessani

en ole koskaan nähnyt häntä täällä. tässä neonvärien sykkeessä hänen ihonsa kalpeus korostuu, hänen mustat hiuksensa taittuvat spottivalojen tahtomiksi sävyiksi. kun kysyn, kukaan ei tiedä hänestä.

baaritiskin takaa judas osaa kertoa vain kaksi asiaa. ensin sen, että vasta leikkaamani vaalea polkkatukka sopii minulle ja luonteeseeni paremmin kuin ruskeat kiharat. hän kertoo myös sen, ettei nainen josta kysyn ole juonut yhtäkään hänelle tarjotuista juomista. että niitä on paljon, katso, tässä ne ovat, judas nyökkää kohti baaritiskin vasentaa laitaa, tässä näin, tein itse ne kaikki ja nyt juon itse ne kaikki. tarjoudun auttamaan. hän ojentaa minulle tuopillisen kossukolaa.

keskiviikkoilta on kääntymässä torstain puolelle ja queen of the damned on sillä tavalla täynnä kuin baarit ovat pikkuperjantaisin. olen menettämässä ajantajuni ja nojaan yhä baaritiskin vasempaan laitaan. katselen häntä turvallisen etäisyyden päästä, tähän nurkkaan eivät spottivalot yllä. hänen mustat hiuksensa ja valkoinen ihonsa, hänen mekkonsa sametti ja samalla sävyllä punatut huulet enkä tarvitse iltaani enempää. päätän haluavani hänet.

tiskin takaa judas ojentaa minulle bloody maryn, kieltäytyessäni kysyy mikä minua vaivaa. näyttäköön enkeliltä ja siltä ettei kuulu tähän maailmaan, mutta anteeksi nyt silja mitä vittua. hän näkee minun unelmoivan. hän ei ole koskaan nähnyt minun unelmoivan. hän tyrkkää bloody maryn väkisin käteeni, ehkä hän pelkää silmieni merta. niin pitkään olen ollut niin kaukana itsestäni etten ole muistanut kuinka unelmiin on kirjattu kauneuden kaava.

on pakko olla jo torstai. hän tanssii yhä. olen tuijottanut häntä jo niin kauan, että olen jo nähnyt vilaukselta hänen silmiensä värin. astun värivaloihin. kuulen judaksen sanovan jotakin ja hänen äänessään on sävy jota en tunnista mutta jätän hänet taakseni. 

kun lähestyn naista joka ei kuulu tähän maailmaan, basso sulaa korviini ja värit rapisevat pois näkökentästäni. hänen auransa hehkuu vaaraa enkä minä ole koskaan osannut vastustaa vaaraa. päätän saavani hänet.

kun enkelikasvoinen nainen kuiskaa nimensä korvaani, säikähdän hänen huuliensa jäätä. tämä hetki kestää ikuisuuden: bloody mary tippuu kädestäni ja todellisuus ympäriltäni. särkymisen ääni. pirstoutuva lasi. hänen lakkaamattomat kyntensä, kylmä kosketuksensa kun hän kohottaa kätensä leualleni. hän nostaa silmäni lattian lasinsiruista, pakottaa katseeni kohtamaan omansa.

delila. hän ei hymyile. hän ei irroita katsettaan eikä itseään minusta, hän ei tahdo eikä enää pysty. unohdan hengittää kun sormensa sipaisevat poskeani. unohdun hänen piikkikorkojensa kipinään, unohdan takkini narikkaan. sataa jotakin mikä ei ole räntää eikä jäätä. viima puskee läpi länsi-pasilan kohmeisten katujen ja korttelit kirkuvat tuulessa kylmyyttään, kiertotiet joista en tiennyt tekevät kipeää, korkeista kerrostaloista yksikään ei ole oikea. loska jäätyy syvenevässä yössä, muuttaa minut tunnottomaksi. emme ole koskaan perillä enkä minä ole humalassa, tämä helvetti on erilainen. hän on päättänyt saavansa minut. 

minun olkapääni ovat paljaat ja vapisevat ja delilan ote luja. hän tiukentaa sitä heikentyessäni, varmistaa, että olen tarpeeksi väsynyt ja kylmissäni. hän pitelee käsissään pakkasta, hän pitelee käsissään minua, kuljettaa minua pitkin pimeitä kortteleita, pitkin katuja joilla kompuroin, hän kuljettaa sormiaan niskallani, käsiään vyötärölläni, käsissään pelkkää pakkasta. ennen kolkkoa rappukäytävää hän kääntää minut otteessaan kohti itseään, näkee minun itkevän. silloin hän hymyilee. hänen suudelmansa sattuu. kerros kerrokselta rajani menevät rikki. portaat seuraavat toisiaan kierroksina kunnes lukko raksahtaa ovessa, ovi raksahtaa kiinni. 

silja. hän lausuu nimeni maistellen sitä suussaan, vaikken muista kertoneeni sitä hänelle. hänen äänensä pehmeys sekoittuu särkymisen ääneen, siihen kun bloody mary ja todellisuuteni pirstoutuu queen of the damnedin lattialle. hänen otteensa pehmenee kun painaa minut yksiön kylmälle lattialle. hän silittää silmäni kiinni, laskee vasemman kätensä sormenpäät huulilleni, vierittää niiden viimaa kaulalleni, laskee pulssiani joka kiihtyy hänen kosketuksessansa. en tiennyt olevani murrettavissa näin, mutta delilan kädet ovat tappajan kädet eikä hän irroita, heikossa valossa hän tarkkailee murtumistani ja jos hän ei olisi silittänyt silmiäni kiinni, näkisin hänen unelmoivan. 

delila riisuu minut huolellisesti nappi kerrallaan. joka kerroksella hän hieman unohtaa itsensä iholleni, joka kerroksella hieman enemmän unohtaa pakkasensa kylmenevälle keholleni, joka kerroksella hieman pidemmäksi aikaa. mekkoni valahtaa lattialle ja delilan hiukset rintakehälleni. hänen kielensä kevyt kosketus selkärangallani, hengityksensä viima kylkiluillani, kynsiensä viipyily lonkkaluideni kaarteissa. 

hän irroittaa kun sitä vähiten odotan. hämärässä näen hänen nousevan seisomaan korkeissa koroissaan, jäävän nojaamaan seinään ja katsovan pitkään kuinka palelen. tässä valossa hänen mekkonsa sametti on tummempaa. hän antaa minun odottaa. yö kuluu, tässä talvessa se ei lopu kesken. hänen kasvonsa ovat yhä enkelin, ja ikkunoista suodattuva kaupungin heikko valo piirtää hänen varjonsa terävänä seinälle. kelmeässä valossa näen hänen tarkkailevan minua silmiään räpäyttämättä, arvioiden kohmeista kehoani paljaana lattialla. välillämme on kaksi metriä ja tunnottomat jäseneni, kyvyttömyyteni liikahtaa. hän antaa minun odottaa, hän antaa minulle tilaa myöntää heikkouteni, sen miten en halua enää karata vaan painautua vasten. 

hän tulee luokseni hetkenä jona myönnän sen. pehmein vokaalein kysyy toivonko kuolevani kylmyyteen. hänen kätensä ovat tappajan enkä haaveile muista. hän laskee pulssini, sitten suutelee sen rikki. säryn hänen syliinsä. hän maistaa veressäni aavistuksen kossukolaa ja sulanutta jäätä. heikentyessäni hänen sormissaan vilahtaa lämpö. sumentuessani hän piirtyy eloon. hänen auransa vaaran sävyissä vilahtaa täyttymys. hän nostaa huulensa suulleni, hänen suudelmansa on täynnä vuosisatojen tuskaa. vereni vuotaa rinnoilleni, vereni vuotaa hänen samettimekolleen, sävy on samaa ja hänen huulensa samaa. sumentuessani kivun ääriviivat ohenavat. jää ihollani antaa periksi ja meri aukeaa, yhtä aikaa todellisuus särkyy queen of the damnedin lattialle yhä uudelleen ja uudelleen elämän päästäessä irti. ja kyllä, on totta että ihmisen geeneihin on valettu vietti joka pyrkii pinnalle mahdottomasta, mutta delilan ote ei ole ihmisen vaan tappajan. vereni valuu hänen nieluunsa, hetken hän hengittää tätä maailmaa, minun maailmaani mutta sen katonrajat sulavat usvaan joka nielee kaupungin kelmeän valon, kossukolan maku on pelkkä muisto eivätkä tulevat vuosisadat sitä muuta, uppoan muistoihini lämmöstä värivalojen loisteessa.

todellisuuden särkymisen ääni yhä uudelleen ja yhä uudelleen, aina uudelleen bloody mary tippuu kädestäni kun delila koskettaa minua aina ensimmäisen kerran nähden minun haluavan. niin pitkään olen ollut niin kaukana itsestäni etten ole muistanut kuinka unelmiin on valettu murtumisen kaava, hukkumisen vaara. uppoan delilan mekon samettiin, hänen otteensa pitää elämän päästäessä irti.

en ole koskaan nähnyt mitään tämän surun täyttämää sumua kauniimpaa, mutta delila repii minut irti, hänen verinen suudelmansa on tappajan joka palauttaa kivun minuun, hänen verensä suussani on enkelin joka pelastaa minut kaikkein kauneimmalta sumulta.

kun kaon verta, hän nielee sen. kaupungin heikko valo sokeuttavan kirkkaana silmissäni, katonrajojen geometria iskeytymässä kohti. hänen käsissään pakkanen joka pakottaa minut kulkemaan pitkin pimeitä kiertoteitä, pitkin päättymättömien vuosisatojen alkuja, polkuja joilla hänen halunsa raju viima on ainoa turvani. ennen kuin yö loppuu veri on jäätynyt kiinni valkoisiin hiuksiini ja delila silittänyt aamut pois iholtani. 

06 heinäkuuta 2016

kliseistä paskaa

käännyn syvemmälle sydämettömyyteeni,
syvemmällä sisuksissani on tyhjä tunteeton
tila, paikka jossa ihminen on aina yksin,
sinne pakenen sitä mitä totuudeksi sanotaan

en enää pääse syvemmälle mutta käännyn
kipeämmin itseni ympärille, murran kylkiluuni
pakoteiksi, muutan ne peloiksi joita en tunne,
kääriydyn kipuun ja verisiin vesiin, eksyn tilaan
jossa ihminen on aina yksin, aina parempi
mitä syvemmälle pääsen, mitä mustempi vesi
sen parempi, mitä tummempi veri sen kauniimpi,

en enää pääse syvemmälle mutta muutun
tyhjemmäksi, kun raavin ranteitani murran pelkkää pintaa
koska muuta ei ole, kolkko totuus paikassa jossa ihminen
on aina yksin, nauran äänellä joka ei ole omani mutta jota
rakastan, en enää löydä turvaa totuuksista koska valheita
ei ole, mikään ei riitä minua rikkomaan kun nauran äänellä joka
ei ole omani, käännyn syvemmälle sydämettömyyteeni mutta ei
mitään sielläkään, ei sydäntä joka riittäisi sydämettömyyteen, ei
verta joka vuotaisi, silloin olen valmis,
silloin olen pulssiton
ja peloton

15 kesäkuuta 2016

kivun hehtaarit

1

on kesäpäivänseisaus ja vain minun silmäni sumenevat
vain minun silmäni hapuilevat sadepilviä horisontissa
vain minun silmäni viipyilevät kuurosateen merkeissä

horisonttiin asti hunajaista kauraa
kaukaisuuteen saakka kermaista ohraa
puimurit leikkaamassa kirkuvaa rypsiä

on kesäpäivänseisaus ja vain minun silmäni sumenevat
en enää koskaan tule näkemään värejä kuin melkein
tulen huomaamaan muistavani ne ainoastaan melkein

2

painavan paahteen jälkeen
rankkasade siellä missä
on pelkkää peltoa
kilometrikaupalla
pelkkää peltoa

arkeologia

kun kaivinkoneiden kourat on jo laskettu levolle
minä kaivan murtunein kämmenin hautaa
kaavoille ihmiskehon rajatusta fysiikasta

minun sormistani, jäällä hitsatuista nostokurjistani,
nousevat todisteet raudan riittämättömyydestä
siitä kuinka tulessa taotut kourat murtuvat kun minä

yli lääketieteen
yllän yli tieteen ihmeiden

31 toukokuuta 2016

kuume jota kaipaan

hän sanoo että sydän on turha klisee, sen poistaminen
tekstistä ei jättäisi aukkoa, sen poistaminen rinnasta ---

ja samaan hengenvetoon ilman pistettä hän kuiskaa sen mitä tietää:
unien kieli on rikkinäinen näppäimistö, sen symmetriattomuuteen
on kätketty koodi, sen avain on kuume jota kaipaan, houre jonka
hukkaan, sen rikkinäinen rytmi on pulssi jonka sydän pilaa,

--- hän sanoo että on parempi olla katsomatta taivaaseen,
sen jälkeen hän kuiskaa nähneensä unta kivuttomuudesta

29 helmikuuta 2016

minä lyön ketä tahdon
kirjoitan sen niin monesti kuin tahdon
tavu tavulta minä murran sinun jokaisen luusi
nivel niveleltä kerron sinulle tarinoita tuhoutumisesta

ja minä opetan sinulle kivun kertotaulut
minä laulan sinulle kivun kehtolaulut

ja minä lyön ketä tahdon
kirjoitan sen niin monella tavalla kuin tahdon
ja jos vain tarpeeksi tahdon
vapisevat mannerlaatat minun kätteni alla

15 tammikuuta 2016

throwbacks

2006
666. tapa päästä paratiisiin on tulla pelastetuksi

Onko tyhjentyneillä heliumilmapalloilla paha olo
kun ne eivät enää lennä
vai pelkäävätkö ne, pelkäämmekö me, muuten vain
sitä mitä meille käy jokaisessa kärsivässä runossa kun

jumaliemme silmien edessä,
yksi kerrallaan,
one by one we'll die

Ja vaikka me saisimme lääkkeemme, emme jaksa ottaa niitä sillä
elämä on toivoa täynnä vain joissakin muissa runoissa
ja minä odotan, nukun silmät auki
jotta minutkin ymmärrettäisiin pelastaa tältä kamalalta,
meitä kaikkia vainoavalta,

tyhjentymiseltä

2007
Koskaan

Lakanoissa valkoisen lumen
Kattona tyhjä tähtitaivas jonka tähdistä tunnistan vain
100 erikokoista otavaa ja yhden pohjantähden

Joskus tunteettomuus voi tehdä hulluksi
Silloin se on pahempaa kuin särkynyt sydän tai rakastunut sielu

Keksin tekosyitä jotta voisin vaipua itsesääliin
tekosyiden lopulta muuttuessa todeksi
annan itselleni viimeinkin luvan vaipua itsesäälin suolaisiin kyyneliin
On ihanaa tuntea muutakin kuin tyhjyyttä

Hiljaisuudessa paketoin itselleni joululahjaksi
kultaisen sydämen ja tähtikartan
Ehkä viimeinkin löytäisin sen oikean otavan
niiden kaikkien seasta

2008
Päivä, joilloin luusi vielä paranivat itsekseen, kuuluu menneisyyteen

Katkaisin väsymyksen kierteesi
kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen nilkkaan
joista yksikäään ei näin uutena haise loppuunpalamisen savulle,
elämäallergioille

Hetken jokaisessa nuppiluussa kimaltelee uusien vuosien viemä
vauvaihon tuoreus
kunnes päivien edetessä varpaisiin vain
atooppinen iho, väsymyksen murtamat luut ja palohaavat

joita uuden vuoden raavinta syventää, pohkeista rintalastan läpi,
elämäallergioiksi

03 tammikuuta 2016

nimetön

sano se vielä kerran ja minä
murskaan ranneluusi seitsemällätoista rivillä

nyt maalaa minulle metafora rakkaudesta
aamujen raukeus, kaikki ihailemasi iltaruskot
maalaa minulle helle, paahde, maalaa pettymys
kun värisi eivät yllä auringon miljooniin celsiuksiin

piirrä minulle vuoden pimein päivä
juuri niin kuin se eteemme levittyy

piirrä lumiset aavikot ja valottomat tunnit
sido puiden latvat kaukaisiin tähtiin
laita oksat syleilemään kaukaisia aurinkoja
luo illuusio ikuisuudesta, parempaan et pysty
eivät värisi yllä kuvaamaan valovuosien makua
eivät silmiesi kipua kaikuvia kilometrejä

sano se vielä kerran, että kuva kertoo enemmän
kuin tuhat sanaa, sano se vielä kerran ja minä
murskaan ranneluusi seitsemällätoista rivillä