28 helmikuuta 2015

suojakseni

pelot ovat turvahuoneita
sisustettu valkoisin höyhenin,
rautaisin ottein,
sijoitettu kauas konkretiasta

sulkien seassa nukut sikiöasennossa
kiertyneenä kauhuun
niiden pehmeydessä olet piilossa itseltäsi,
siltä tunteelta jota pakenet

käsistäni karkaava lämpö

ota minulta kaikki;
murra luuni osteoporoosilla
taivuta vereni anemialla
pyörrytä minut lattialle
syleile routaiseen maahan

ole syli jota en koskaan saanut
ole käsistäni karkaava lämpö

anna kärsimykselle
elämän pituinen nimi,
uusi väri, peitä se
kauneuteen, pelkoon
sen menettämisestä;
anna minulle kaikki,
syleile routaiseen maahan

17 helmikuuta 2015

Valo vain etäinen muisto menneisyydessä

Kaksi kuukautta ja yhdeksän päivää sitten minun tyttäreni kuoli auto-onnettomuudessa. Kapea maantie oli pimeä ja jäässä, rekkakuskilla kiire ja humala. Olen ajanut samasta mutkasta ohi satoja kertoja, samasta mutkasta moni ajaa vuosittain ojaan. Joskus selvitään peltivahingoilla, joskus käy huonommin, tyttäreni ei ollut ensimmäinen mutkan uhri. Silti en koskaan ajatellut, että niin kävisi hänelle. Ei kukaan niin ajattele; onnettomuudet tapahtuvat aina muille, aina niin kauan kaikille muille kunnes ne tapahtuvat itselle.

Olin kyllä varautunut hänen kuolemaansa. Hän puhui siitä usein. Miten maailma on pimeä ja miten aurinko liian kirkas, silmiin sattuva valo, miten se vain kirkastaa kivun. Kahdesti hän yritti sitä pakoon. Ensimmäisen kerran jälkeen näin vielä toivoa, lääkärikin kirjoitti hänelle lääkkeitä auringon aiheuttamaan kipuun, että hän vielä joskus pystyisi näkemään valon, uskoin niin. Toisella kerralla hän huuhtoi lääkkeet alas humalalla, vaikka juuri niiden piti pelastaa hänet. Silloin hämärä asettui minunkin sisääni. 

Nyt hän on kuollut. Juuri niin kuin hän vuosikausia halusikin. Mutta että se tapahtui näin, että kapea maantie ja jyrkkä mutka ja rekkakuskin promillet ja törkeä ylinopeus.

Muistaisin aina hänen hymynsä. Muistaisin sen aina vaikken ollut nähnyt sitä vuosiin hänen kauniilla kasvoillaan. Jaksoin aina toivoa sitä, että aurinko valaisisi hänen kasvonsa, että hän vielä joskus ottaisi sen takaisin silmiinsä. Hän oli valoni kunnes hänen sisimpänsä pimeni. Ja nyt kapea maantie ja jyrkkä pimeä mutka ja rekkakuskin kova kiire ja promillet ja ylinopeus ovat vieneet hänet ja minun toivoni hänen hymystään pois. On mennyt kaksi kuukautta ja yhdeksän päivää ja nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Miten maailma on pimeä ja aurinko liian kirkas, silmiin sattuva valo, miten se vain kirkastaa kivun. Ehkä vielä joskus valo palaisi takaisin silmiini, sitä ennen vaivun hämärään, sulkeudun samaan kipuun jota hän tunsi. Nyt hänen hymynsä vain etäinen muisto menneisyydessä.