Luontokuvaus

Katulamput ovat syöneet tähdet. Puut sulavat latvoistaan kiinni horistontin pimeyteen, samaan joka on syönyt neulaset näkymättömiksi. Puista ovat jäljellä enää rungot ja haavoittuneet oksat. Katulamput värjäävät koivut kelmeään oranssiin, haapojen havina on haipunut. Nurmikko ei ole vielä kokonaan kuollut, maassa on aavistus pistävää vihreää, sen päällä mädäntyvä ruska.

Sade on antanut asfaltille lahjaksi mustan pinnan. Pisaroita ei enää ole, ei taivas jaksa aina itkeä. Tihkusade on sulanut märäksi ja paksuksi ilmaksi, jota autojen valokeilat halkovat kellertävämpinä kuin katulamppujen. Joidenkin bussien kyljet ovat samaa oranssia kuin katulamput, vain kirkkaampia, kirkuvampia. Yötä kohden liikenne ohenee. Joskus tie on tyhjä ja tyhjänä tie on levoton. Asfaltti kaipaa kosketusta peläten aina unohdusta.

Pakokaasujen kitkeryydessä maistuu hidas tuho, sen makua pimeys syleilee, eikä asfaltille mikään riitä, kylmän mustan pintansa alla se nielee sadevettä kuin itkemättömäksi jääviä kyyneleitä.

väreistä kaunein on tiedottomuus

yksi

voisit nähdä minun tärisevän mellunmäen metroasemalla
voisit nähdä minun hauraan aurani, lokakuisen lauluni,
maistaa minun hiusteni tuoksussa sen skenen
mihin et vielä tiennyt haluavasi ineen

voisit maistaa minun niskallani ahdistuksen kulmakertoimet
kivun kaikki viiltävät viivoittimet, selkärankani nikama
nikamalta aukeava kirja, aukeamat huutamassa ahdistusta,
ja minä voisin olla luettavissa kuin avoin kirja, kertoa että mysteeri
on se, mikä jää kun kaikki salaisuudet on jo revitty auki

voisin nähdä sinun kämmenissäsi marraskuun maisemat:
kelmeät koivut ja kohmean kaarnan, miten pellot
nielevät sumua kyntämättöminä, miten metsän
laidalla voisit nähdä surumielisen näköisen
sumumielisen naisen

voisit nähdä minun tärisevän mellunmäen metroasemalla,
voisin nähdä sinun kääntyvän pois, hukuttavan syyspakkasen
metron kirkuvaan oranssiin

kaksi

voisin jättää sinuun jäljen

voisin jättää sinuun kuuttomat yöt

tähdettömät taivaat, kaupungin halon,

ja vaikkei arvettomia kehoja ole

rivien väleistä tiedän sinun tietävän

että kivuttoman mielen synonyymi 

on joko pinnallinen tai tunnoton

ja sinä voisit nähdä ihoni haalentuneen musteen

armottomiin vuosiin katoavat arpien kartat

ja voisit maistaa sanojeni painossa itsetuhon kemian

että miten kaikki mikä ei viillä ei ole kivutonta

että minullekin 

aurinko oli vain musta aukko

pelkkä tähti joka ei vielä 

ole ymmärtänyt kuolevaisuuttaan

kahdeksan

miten kaunein väreistä

jää meiltä aina näkemättä

viiskyt betonin sävyä

asfaltin sateenkaaret

hiuksiisi kiinni kuivuva

mustuva veri

lintulaudalla kauniita lintuja

lintulaudalla kuolleita lintuja

pukisin sinut uuteen mustaan ja sinä

näyttäisit kauniimmalta kuin koskaan

/// sivuhuomioita klo 22

odottaessani mustan paraatin tavastian keikkaa

ja kuunnellessani uudelleen ja uudelleen paperi t:tä,

malarian pelon tullessa yhä lähemmäs ihoa ja syvemmälle

olen löytänyt itsestäni uuden puolen, joka on mustasukkainen

musiikista, haluton jakamaan sitä maailman kanssa.

kunpa voisin vain riistää tämän kaikilta muilta,

pitää intertekstuaaliset viittaukset itselläni.

///jälkimuutokset
runon kaksi neljännen säkeistön kolma säe:
aikamuoto muutettu preesensistä imperfektiin klo. 07.27

missä kätesi enää eivät

(kirjoitettu ystävän toivomuksesta hänen edesmenneelle äidilleen,
joka maalasi tauluja variksista ja harakoista
ja joka ehti elämänsä aikana neuloa satoja villasukkia)

*

missä kätesi enää eivät

viikot ja vuodet seisoin surun ovella
kuin harakka säilöin kultaisia muistoja
purkitin käsiesi lohtua, naurua jossa huoli
oli vain enne tulevaisuudesta, suljin rasioihin
neulopuikkojen kilinää, kissan kehräystä

ja vaikka osasin odottaa surua
vieraista se on kutsumattomin
viiltävyydessään arvaamattomin

ja minä purkaisin jokaisen neulotun vuoden
pyyhkisin kyyneleet irti harakoiden sulista
kiertäisin ajan langat kerälle ja unohtaisin ullakolle
kiertyisin kerälle syliisi, paikkaan josta
kultaiset muistot ovat kotoisin

keskellä yötä seinille maalaamasi sulat
kuiskaavat korviini hennon lohdun, ne kertovat
että kipusi on muuttunut höyhenen keveydeksi
että sadat parit villasukkia lämmittävät sydäntä
siellä missä kätesi enää eivät

auringonpimennys

olen öisin auringonpimennys
vajoan kauas sisääni
painan kynnet ihoosi
revin kuin omani

ja maaninen aurinko pimenee
ja alitajunta sumentaa todellisuuden
ja siitä jää puolikas ja silloin minä
pimenen
pimenen
pimenen

ja minun sisälläni lukemattomia itkemättömiä huutoja
krooninen muistin pimentävä tyhjyys
jossa haparoin kohti kipua

ja kun sinä annat oman ihosi
jota satuttaa kuin itseäni, minuun
sattuu
sattuu
sattuu

(että miten voin satuttaa ketään
miten koskaan pahoinpidellä ketään
raapia kenenkään yötä vereslihalle
maalata kipua sinunkaan selkääsi

että miten koskaan voin satuttaa ketään
edes ajatella tappavani kuin itseni)

vajoan
ja silloin kun hajoan
pidän kiinni kunnes menet rikki
pidän kiinni ja tunnit kuluu
yritän pysyä pinnalla,
koota sen mitä on jäljellä:

sekuntien kulumisen ääni
hiljaisessä huoneessa
jonka ääriviivat sumenee kunnes katoaa
jonka luuttomana vääntelehtivä katto
kaatuu päälle kunnes katoaa
ja minä katoan

ja vajoan
kipuun joka puuttuessaan kasvaa
kipuun joka pyrkii pois sisältä kuin kuollut sikiö
kipuun joka muuttaa näkymättömän todelliseksi
muuttaa kärsimyksen elämän tarkoitukseksi

auringon noustessa kipu on ohut muisto
mania huutaa unohtamaan mutta
jäljet sinun selässä kertoo eri tarinaa
muistuttaa auringonpimennyksestä

joka
heikkenee
heikkenee
heikkenee

aamuun on aikaa

palelevat varpaat uppoavat sammaleeseen

askel kerrallaan, askel toisensa jälkeen

aina uudestaan ne uppoavat kosteaan sammaleeseen

aina uudestaan ja uudestaan yöt huurtuvat painajaisiksi

joissa männyn neulaset raapivat niskaa

joissa koruttomat koivut puhuvat korppien kieltä

kuiskaten pukevat kipua kylmiksi sanoiksi

silloin routa yltää unesta neljän peiton alle

ja männyn neulaset raapivat sydäntä

yö toisensa jälkeen ne silittävät sydäntä

Vapaus

Minun mieleni kuin tyhjä näyttämö. Minun yksinäisyyteni tyhjä katsomo, autio istuinten rivistö. Punainen esirippu roikkuu velttona, voimansa menettäneenä, enää ei ole mitään mitä peittää, intohimo on poissa, kulissit romahtaneet.

Muistoissani syystuuli tanssittaa hiuksiani, kohmeisissa sormissani enteet myrskystä. Ensimmäiset sadepisarat osuvat kasvoilleni, toiset sydämeeni, seuraavat muuttuvat kyyneleiksi. Nyt seistessäni tällä tyhjällä näyttämöllä sormeni ovat yhä kohmeiset, sydämeni myrskyn riepottelema, mutta tänne tuuli ei yllä, ilma seisoo tunkkaisena, kelmeä valo muistuttaa auringosta jonka annoin lopulta talven peittää. 

Avaan ensin villakangastakkini napit. Sitten kauluspaitani. Sen valkoinen on tahriintunut suruun ja häpeään, vasemmassa hihansuussa punaviinipisarat kuin veri. Annan sen pudota kuluneelle lattialle takkini viereen. Enää ei ole mitään mitä peittää, avaan nilkkureiden vetoketjut kuin valtimot, astun pois elämästä joka minulla joskus oli. Kun otan sukat pois, tunnen jalkapohjissani märän pellon, lakastuneiden heinien alla mudan johon varpaat joka askeleella uppoavat. Sade kasvoillani, kivulias muisto, kuinka kivuliasta hengittää, tuntea keuhkoissa pelkkä pöly, tuntea kosketus joka on poissa. Farkut valahtavat laittialle liian isoina, niitä ylhäällä pidellyt vyö kilahtaa lattiaan. Pelästyn vyönsoljen ääntä, sitä samaa kuin kulissien romahtaessa. 

Muistoissani joku muu avaa rintaliivieni napit. Riisuudun muistoistani. Jätän kaiken lattialle. Astun kaksi askelta eteen, nyt näyttämö on minun, kokonaan minun, minä olen minun. Tunnen kevättuulen tanssittavan hiuksiani, tällä kertaa se on totta, muutakin kuin tunkkainen toive, kaukainen haave. Sormeni ovat yhä kohmeiset mutta nyt niissä on vapaus. Tyhjä katsomo kuin täyttymätön tulevaisuus, uusi todellisuus. Vapaus.

Todellisuus on vain fantasiamaailma

Hän makaa petaamattomalla sängyllä silmät suurina kukkasina kuin kesäiltana heinäkuussa. Hänen ikkunasta heijastuvan sädekehänsä takana jäinen räntäsade rikkoo silmät ihmettelevältä, takkuinen tuuli piiskaa orjantappuroilla. Maaliskuun iho repeytyy auki tuulessa, kaikki haavat ovat auki, muutaman kuukauden päästä verestä kasvaisi kukkaisia, vielä on nyt on varhainen maaliskuu.

Hän tietää sen, hän on kääriytynyt neljään peittoon, viidesti sikiöasentoon itsensä ympärille. Hän tietää, että Botticelli kuvasi Venuksen syntymän vähän eri tavalla, maalasi vähän taiteilijan kiihkosta, taiteellisesta kiimasta sokaistuneena mitä keksi. Nykyisin sitä sanottaisiin photoshoppaamiseksi. Nettivideolla pitsapalasta tulee nainen, miksei siis näin: surusilmäisestä sumumielisestä tytöstä tulee nainen, korttien ylipapitar, kuningaskuntien kuningatar, kaiken tämän jumalatar, paholainen, mitä vaan, tai vaan kärsivä nainen, onneton aikuinen.

Hän ei suostu katsomaan ulos ikkunasta, saattaa vain vilkaista vahingossa, sitten kieltää näkemänsä, kääntää kesäkukkasilmänsä kohti sisäistä utopiaa, sanoa ääneen kuin muistutukseksi itselleen: todellisuus on vain toinen ulottovuus vaatekaapin pohjalla, harmaa maailma värikkäiden vaatteiden ja turhamaisen mielen takana. Se, minne keho, sielun temppeli, syntyy, ei määritä koko elämää, ei vaikka paikka olisi kuinka kamala ulottovuus, kuinka karu todellisuus jossa kevään odottajalta päivien harmaus katkaisee niskan, päivät viikot sulavat kuukausiksi toisiinsa, ujuttavat routaansa, luikerosormin yrittävät varastaa utopian, huutavat tietoisuuteen sanomaa: synnyimme kuolemaan.

Synnyimme kuolemaan, niin sanotaan, lauletaan, niin kirjoitetaan isoin kirjaimin olohuoneen seiniin ja neittiseiniin ja kaikkiin pintoihin, lauletaan uudelleen, kerrotaan totuutena. Meillä on vain yksi elämä! Tämä yksi hetki! Entä jos kuoletkin huomenna?! Lottoa nyt!! Hän makaa petaamattomalla sängyllä silmät suurina kukkasina eikä suostu uskomaan jäävänsä yhden hitin ihmeeksi, toisaalta muistaa miten ”sä olet liian carpe vitun diem”, ja seuraavaksi koko maanantaihesarin kyljen peittävä teksti: lottoa nyt!! Jaossa jättipotti, uusi elämä, uudet unelmat, paras terveydenhoito, valkoiset hampaat, ikuinen nuoruus, huolettomat kännit, kiireetön vanhuuseläke arvonnassa joka lauantai! Lottoa nyt!!

Mutta neljän peiton alle maanantaihesari, tuo pohjattoman tyytymättömyyden, materialismin voittohuuto,  lähetti, ei yllä. Huoneessa keltainen polttimo maalaa valkoisia seiniä kelmeäksi, ikkunoiden takana päivä jonka vuorokaudenaikaa mahdoton sateelta sanoa, ikkunoiden sisällä hänen persoonansa loputon kesä, jossain välimaastossa täpötäysi tuhkakuppi. Hän venyttelee peittojen alla, säärenojennus muuttuu astetta levottomammaksi, kysyttäessä hän vastaisi ettei ole päättänyt vielä olisiko isona ylipapitar vai paholainen. Sitten lisäten että uskoo valmistuvansa elämän kovasta koulusta jumalattareksi hyvin pian, toisaalta jos hakemus hylätään byrokratian sisäelimissä, voi ryhtyä erakoksi.

Oikeasti hän odottaa jo ensimmäisiä uhrilahjoja saapuvaksi. Se pitää hänen silmänsä kirkkaina tässä sub-arktisessa ilmastossa. Hän kuorii itsensä neljän peiton alta peitto kerrallaan, sänky ei ole aivan kuin simpukka mutta hän syntyy uudelleen melkein yhtä puhtaaksi kuin Botticellin Venus, utopialla on ihmisen ruumis, kansalla uusi Vapahtaja. Hän parantaisi käsin maaliskuun avaamat haavat, olisi taiteilija jo eläessään, femme fatale, kohtalokas nainen, joka peittäisi surunsa huulipunaan ja piilottaisi haavansa meikkivoiteella.

suojakseni

pelot ovat turvahuoneita
sisustettu valkoisin höyhenin,
rautaisin ottein,
sijoitettu kauas konkretiasta

sulkien seassa nukut sikiöasennossa
kiertyneenä kauhuun
niiden pehmeydessä olet piilossa itseltäsi,
siltä tunteelta jota pakenet

käsistäni karkaava lämpö

ota minulta kaikki;
murra luuni osteoporoosilla
taivuta vereni anemialla
pyörrytä minut lattialle
syleile routaiseen maahan

ole syli jota en koskaan saanut
ole käsistäni karkaava lämpö

anna kärsimykselle
elämän pituinen nimi,
uusi väri, peitä se
kauneuteen, pelkoon
sen menettämisestä;
anna minulle kaikki,
syleile routaiseen maahan

Valo vain etäinen muisto menneisyydessä

Kaksi kuukautta ja yhdeksän päivää sitten minun tyttäreni kuoli auto-onnettomuudessa. Kapea maantie oli pimeä ja jäässä, rekkakuskilla kiire ja humala. Olen ajanut samasta mutkasta ohi satoja kertoja, samasta mutkasta moni ajaa vuosittain ojaan. Joskus selvitään peltivahingoilla, joskus käy huonommin, tyttäreni ei ollut ensimmäinen mutkan uhri. Silti en koskaan ajatellut, että niin kävisi hänelle. Ei kukaan niin ajattele; onnettomuudet tapahtuvat aina muille, aina niin kauan kaikille muille kunnes ne tapahtuvat itselle.

Olin kyllä varautunut hänen kuolemaansa. Hän puhui siitä usein. Miten maailma on pimeä ja miten aurinko liian kirkas, silmiin sattuva valo, miten se vain kirkastaa kivun. Kahdesti hän yritti sitä pakoon. Ensimmäisen kerran jälkeen näin vielä toivoa, lääkärikin kirjoitti hänelle lääkkeitä auringon aiheuttamaan kipuun, että hän vielä joskus pystyisi näkemään valon, uskoin niin. Toisella kerralla hän huuhtoi lääkkeet alas humalalla, vaikka juuri niiden piti pelastaa hänet. Silloin hämärä asettui minunkin sisääni. 

Nyt hän on kuollut. Juuri niin kuin hän vuosikausia halusikin. Mutta että se tapahtui näin, että kapea maantie ja jyrkkä mutka ja rekkakuskin promillet ja törkeä ylinopeus.

Muistaisin aina hänen hymynsä. Muistaisin sen aina vaikken ollut nähnyt sitä vuosiin hänen kauniilla kasvoillaan. Jaksoin aina toivoa sitä, että aurinko valaisisi hänen kasvonsa, että hän vielä joskus ottaisi sen takaisin silmiinsä. Hän oli valoni kunnes hänen sisimpänsä pimeni. Ja nyt kapea maantie ja jyrkkä pimeä mutka ja rekkakuskin kova kiire ja promillet ja ylinopeus ovat vieneet hänet ja minun toivoni hänen hymystään pois. On mennyt kaksi kuukautta ja yhdeksän päivää ja nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Miten maailma on pimeä ja aurinko liian kirkas, silmiin sattuva valo, miten se vain kirkastaa kivun. Ehkä vielä joskus valo palaisi takaisin silmiini, sitä ennen vaivun hämärään, sulkeudun samaan kipuun jota hän tunsi. Nyt hänen hymynsä vain etäinen muisto menneisyydessä.