22 toukokuuta 2017

Töölön kirjaston lukusali

Siinä saarnissa, jota syksyllä katsoin,
jota katsoessani huomasin unelmoivani,
josta havahtuessani huomasin unohtaneeni
kuinka pelätä, siinä samassa saarnissa nyt

talven jälkeen keväällä kesän kynnyksellä
ei ole vielä lehtiä. Koivut ovat jo paisuneet,
haavat paisumassa. Pian saarnikin saa omansa

ja kesän minä odotan niin kärsivällisesti
kuin on pakko ja sitten saan taas katsoa
saarnia joka ensin värjää ja sitten pudottaa
omansa, sitten voin taas huomata unelmoivani
havahtuessani huomata unohtaneeni kuinka pelätä.

12 toukokuuta 2017

Neliöpsykoosi

  • Inspiraation puutteessa pyysin pari päivää sitten Instagramissa mun seuraajia lähettämään mulle rivinmittaisia laineja, yksittäisiä säkeitä runoja varten. 
  • Sain niitä muutaman, tässä niistä syntyneet runot, ja postauksen lopussa yksittäiset säkeet sekä niiden lähettäjät.



minne keväät katoavat

mä muistan kun mä rikoin sen tuhkiksen
suoraan kuudennesta kerroksesta katukivetykseen
siinä oli valkovuokkoja ja aktiivihiilifilttereitä
ja mä juoksin kaikki raput alas asfaltille
ja yöpakkaseen ja aamukasteeseen ja 

ja mä laskin leskenlehdet ja valkovuokot sen sängylle
sanoin että kerään kaikki voikukat ihan heti kun pystyn
mutta keväät katoavat ja mä tipuin kutoskerroksesta
voikukkamereen ja nyt mä muistan pelkästään sen miten
mä rikoin sen tuhkiksen




nimetön

raavin kaikkialla piilottelevan ikuisuuden esille
tuhoan antiikkiset astiastot, kreikan matkamuistot
rikon teräväpiirtotelevisiot, siirrän kelloja,
pysäytän ajan, manipuloin sitä
piirrän seinille aikakoneita

ja koska minun on valta, voima ja ikuisuus
viettelen ajan parantamaan haavat
suutelen katkeroituneita vuosia
lupaan perinnöksi perhehopeat



urban decay summer 2017 collection

mä en koskaan saa mitä haluan
mun kynnet on väärää merkkiä
ja mun huulet on väärää sävyä

ja väärät pojat suutelee mua
liian kapeiden jokien uomilla
liian nuorien puiden oksilla



aerodynamiikka

autot on niin neliskanttisia kuin pystyvät
ja jos ne vielä vähän yrittäisivät, sinä sanot,
ne olisivat ihan kuin katukivet, ihan kuin 
niille maalatut suojatiemäiset seeprat

ja näetkö miten asfaltti katkeaa, potkaiset
seinää ja seinä kohoaa suorasta kulmasta 
ja osuu ikkunaan, ikkunasta valo heilahtaa
silmiini, sokeudun enkä näe enää kuin

katukyltin ja siinäkin lukee neliöpsykoosi
sitten lippuautomaatin ja lipun jota ojennat
ja neliskanttisen oven ja minä suren autoja, 
sitä miten tuuli on muovannut ne kärsimään



kiitän:
minne keväät katoavat @hektinen
pysäytän ajan, manipuloin sitä @hefaistoksenpoika
mä en koskaan saa mitä haluan @rakkaussairaala
autot on niin neliskanttisia kuin ne aerodynamiikaltaan pystyvät @2405i6





24 helmikuuta 2017

kauan kaikuva kannel. osa 5.

aiemmat osat:
1 & 2 - 3 - 4

"se oli sodan toinen talvi. kaikillahan meillä oli nälkä kaukomaiden ruoka-avustuksien varassa, mutta kun verinen enkeli kertoi nähneensä sen ensimmäisen kerran hiipimässä eduskuntatalon raunioilla, ei kukaan halunnut uskoa."

kruunajaispäivän iltana helsinki on täynnä juhlaa ja katsomo on yhtä helisevää naurua, voitonriemu kiertää hurrauksina katossa. judas on kääriytynyt pikkupöytään kaljansa ympärille. tänä aamuna hän oli löytänyt itsensä rappukäytävän lattialta, hänet oli hakattu, sen hän melkein muistaa, mutta hän oli myös löytänyt käsivarrestaan syvemmän kivun. 

"siis se oli sellainen hiljainen kympintyttö jolla oli tapana pureskella kynsiään. me oltiin samassa lukiossa, sillä oli aina kuluneet farkut ja mustat nyörisaappaat, ainahan se oli ollut vähän outo ja hyljeksitty, mutta... ei sillä tavalla. kerran se sai kokeesta kasin ja rikkoi psykologian luokasta kaikki ikkunat. mutta muuten se oli aina sellainen harmaa, lakastunut seinäruusu."

puremajälki on luja, hampaat uponneet syvälle ihon läpi ja juuri tälläkin hetkellä haava tihkuu hihan alla veristä violettia valkoisille siteille. judas painaa kylmän kaljatuopin vasten haavaa, kipu hellittää vain hieman. puremajäljestä voi lukea hampaiden vääntyneen muodon, alahampaiden terävöityneen kuin kolmioksi ja ylähampaiden kääntyneen sisäänpäin luoden sydämen.

"verinen enkeli löysi sen kumartuneena jäätyneen ruumiin ylle. sen sormet olivat kaivautuneet aiemman päivän pommituksessa kuolleen reiteen, sen suu repi ihon alta kylmettynyttä lihaa. kun se nosti päänsä ja näki verisen enkelin, se sähisi kuin raivotautinen kissa ja luikahti pimeyteen suussaan revitty pala säärtä."

viereisessä pöydässä puhuvan naisen sanat kuristuvat judaksen kaulalle, saavat haavan vihlomaan, kivun säteilemään kaljaa ilottomana piteleviin sormiin ja tunnomiin lihaksiin, työntymään koko kehon läpi, tarrautumaan luihin. judas pakottaa itsensä nousemaan, kipu pyörteilee lihaksistossa, hän ottaa tukea pöydästä eivätkä jalat ole silti kantaa. katsomon äänet ryöppyävät päälle vuolaina aaltoina ja niistä huokuvat ilot jättävät judaksen yksin. 

"siinä ihmisessä ole enää paljoa ihmistä jäljellä. huhutaan että sen veri on pilaantuneesta lihasta violettia ja että kalma on värjännyt sen hiukset laventelilla. että sen keho ei enää pysty sulattamaan muuta ruokaa kuin ihmislihaa. mutta sota on nyt loppu, samoin ruumiit. en tiedä mitä noita nyt aikoo syödä, ehkä kynsiään? ei sillä että edes haluaisin tietää."

22 joulukuuta 2016

kauan kaikuva kannel. osa 4.


on kylmä. aurinko laskee. nuori nainen nousee raunioituneen tuomiokirkon portaita. maa hänen paljaiden varpaidensa alla on viiltävää jäätä ja kitkerää hiekkaa. hänen nilkkansa ovat lumenvalkoiset. hänen hiuksensa ovat kaurapelto. viima riepottelee pitkiä olkisia kiharoita. kylmä tuuli kaukaa idästä koittaa sotkea ne, viedä ne.

naisen olkapäät ovat hennot ja paljaat. mekon sievästi virkatut olkaimet korostavat hänen ryhtiään. mekon sifonki huokaa tuulessa hämärtyvää mutta yhä kirkasta taivasta vasten, niiden sävy on samaa sineä. tuuli puhaltaa sifongista siivet. sulat ovat kultalangasta virkattua pitsiä, menneen maailman käsityöläisten taidonnäytettä. sulat aukeavat ja täyttävät senaatintorin haapojen havinalla ja hiljaisuus rikkoutuu huokauksiin. 

nainen astuu viimeisille askelmille. hän kääntyy ylimmällä, nyt kaikki näkevät hänen kasvonsa, hänen silmiensä voiman. hieman taaempaa raunioista astuu esiin armeijan harmaisiin puettu mies. kenraali kumartaa syvään käsissään hohtava kruunu. sen kahdeksaa sinistä timanttia pitelevät ylhäällä kultaiset leijonat. vapisevin käsin kenraali laskee kruunun kuningattaren hiuksille. aurinko laskee, kultaa hiusten lainehtivan kaurapellon. vielä kerran tuuli nousee, sen ote on rautaa ja vihaa, mutta kuningattarella ei ole kylmä. hän on jo taltuttanut myrskyn. sininen sifonki aukeaa siiviksi ja suliksi, kuninkaalliseksi syliksi. kruunu hohtaa siinä missä tuomiokirkon kupolikattoa risteineen ei enää ole, ja kansa, jonka lävitse hän hiljaisuudessa avojaloin kulki, kumartaa kuin jumalan edessä.